Juha-Pekka Väisänen:
"Aina vaalit ja koko ajan vappu" - poliittista akvivismia vähemmistökulttuurin, rauhan ja sivistysvaltion puolesta
Identiteetti -puheenvuoro Keskuskomiteassa 15.3.
Käytin edustajakokouksessa puheenvuoron jossa totesin, että en tunnistanut itseäni puolueohjelmasta. Vertasin sitä samanlaiseen tilanteeseen kuin humppaa, rokkia tai räppiä kuunteleva ihminen saattaisi kokea klassisen musiikin suhteen.
Miksi on tärkeää tunnistaa itsensä vaikka nyt puolueohjelmasta?
Olin jo aikaisemmin samaisessa Etu Sörkän osaston puheenvuorossa todennut että pidin puolueen toimintakulttuurista – pidin ja pidän edelleen siitä, että olemme laajasti mukana eri kansalaisjärjestöjen toiminnoissa, mielenosoituksissa, lakkotaisteluissa ja että toimimme kaduilla ja toreilla muulloinkin kuin vain kaksi viikkoa ennen vaaleja. Olen löytänyt puolueen kadulta. Minun leimautumiseni puolueeseen on hyvin käytännön läheinen, suora ja toiminnallinen.
On selvää, että tarkka, teoreettinen teksti marxilaisine käsitteineen ei suoraan avaudu kadun miehelle. Ohjelmatekstit kirjoitetaan usein yhteen laajoista kokonaisuuksista ja ne yrittävät kuvata koko sen hetkistä ideologiaa - muutamalla kymmenellä sivulla koko maailman kaikkeutta. Niin kuin kuubalaiset ystäväni sanovat ”No es facil – ei oo helppoo”.
Toin jokin aika sitten mukanani erääseen meidän tilaisuuteen kadun miehen. Hän haisi ja oli ongelmainen. Keskeytti alustajia, kommentoi puhujia ja esitti yllättäviä näkökulmia. Saattoi olla minun virheeni tuoda kadun mies mukaan hienoon juhlatilaisuuteen. Saatoin kuitenkin pistää merkille miten valtavaa oli se julkinen paheksunta, jonka kadun mies herätti meidän keskuudessa.
Intellektuelli saattaa nimittäin helposti rakastua omaan ääneensä ja mennä naimisiin teoriansa kanssa. Uskallan väittää, että syrjähyppy todellisuuteen on vain hyväksi tuolle älyn ja teorian suhteelle. Sanotaanhan Marxiakin filosofiksi joka poikkesi radikaalisti muista filosofeista juuri hänen voimakkaasta painotuksestaan asioiden ja ajattelun käytännön suhteesta.
Meillä on selvä ongelma kun siirrymme kadulta sisätiloihin. On sanomattakin selvää miten ikävää on, että meillä on niin vähän poliittisesti vallattuja sisätiloja ja poliittisia palleja ja poliittisia mandaatteja hallussamme.
Kun kirjoitamme ideologiaamme auki, analysoimme ja päivitämme poliittista näkemystämme tuomme ulkotilat poliittiselle asialistalle. Meillä on suuri haaste huomata, että juuri tässä on sama haaste – miten pitää kiinni haisevasta kadun miehestä, joka haluaa uskoa siihen, että meissä on muutos, että me emme ole niin kuin muut, että lupaavat yhtä ja tekevät toista.
Meillä on suuri haaste puhua kadun miehen kanssa samaa kieltä. Meillä on suuri haaste olla kadun miehen kanssa samanarvoisia ja suuruisia.
Kysymys on siitä mikä rooli puolueella on. Kysymys on siitä mikä rooli on puheenjohtajalla, toimikunnilla, jaostoilla, keskuskomitealla, piireillä, osastoilla ja jäsenillä. Mikä rooli politiikalla on?
Kun aloitimme keskuskomitean työn kävimme keskustelua toimintakulttuurista – siitä miten meidän pitäisi tehdä työtä - Matti Rossi sanoisi ”On tuota onnea minulla syli on täynnä sinua, kädet ovat työtä täynnä, maailma täynnä ystäviä”
Minulla on tuota onnea – syli täynnä politiikkaa, puoluetta ja konkreettista ajateltavaa, kuntapuitelakia, Suvilahden kulttuuria, työtaisteluita – kädet ovat täynnä työtä – Olen tutustunut reippaalla vauhdilla teihin keskuskomitean jäseniin – minulle uusiin kasvoihin – maailma täynnä ystäviä. Mitä tässä nyt sitten enää mitään – huokaistaan ja haukutaan vaikka kokoomus.
No juuri niin ei! Olen nimittäin sitä, mieltä että meidän pitää nyt herätä. Minun itseni pitää ottaa toinen rooli puolueen jäsenenä.
Minun pitää ikään kuin fokusoida kuva paikalleen. Nyt maisemassa häärää ihan kuin kaksi miestä. Yksi mies tuolla ja toinen hahmo vähän siinä sen vieressä. On luonnollista, että kun tulee mukaan uuteen työyhteisöön minä ainakaan en ala heti riehua siellä ja liputtaa ja taputtaa omiani en ainakaan heti ensi metreillä. Kuuntelen ja katselen mieluummin.
Olen kuunnellut ja katsellut keskuskomitean kokouksia. Minä en ole kertaakaan (tai joo ehkä kerran) käyttänyt valmisteltua puheenvuoroa minulle tärkeistä asioista. En ole noussut seisomaan niiden asioiden vuoksi joiden takia olen ollut kadulla - niiden asioiden puolesta jotka ovat tehneet minusta puolueen jäsenen.
Minulla on ongelma sisätilojen kanssa. En löydä itseäni omasta roolistani puolueessa.
Miksi sitten en ole määrätietoisesti ja voimakkaasti puhunut keskuskomitean kokouksissa kulttuuripolitiikkaa tai vähemmistöpolitiikkaa?
Olen varmaan jäänyt odottamaan kutsua tai lupaa. Kyllä se vaan on niin että jos politiikassa jää odottamaan kutsua ja lupaa niin sitä ei tule. Lupaa ei pidä pyytää. Kutsua ei tarvita. Ei se mitään jos tämä kadulta puolueeseen tullut mies on oman hajuinen – haisee kulttuurilta ja vähemmistöltä - haiskoon itseltään. Parempi haju se itsen haju on kun jos teennäiseltä haisisi tai olisi hajuton, luonnoton tai alkaisi haista muiden vuoksi yleiseltä – lemuaisi.
Viittasin aiemmin meidän vähäisiin poliittisen vaikuttamisen foorumeihin – niihin sisätiloihin ja niiden puutteisiin. Niiden mandaattien ja pallien puutteeseen pätee sama kuin kutsuihin ja lupiin. Meidän on vallattava nämä foorumit, otettava poliittiset keskustelukentät omiksemme. Alas ryskyy heikkoin ruikutus ja ainainen altavastaajan valitus. Ylös nousee uusi aate ja voimakkaat katseet uudesta ja paremmasta maailmasta. Viedään katu keskelle kabinettia.
Mutta mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti keskuskomitean tai puolueen toimintakulttuurissa?
Helsingissä valmistaudumme kuntavaaleihin uudella lista-ajattelulla. Asukaslista, Naistenlista, Kulttuurilista ja SKP:n lista. Listat eivät sinänsä ole mitään uutta eivätkö takaa meille vaalivoittoa tai vahvista meidän ominaislaatuamme. Tapa jolla Helsingissä olemme lähteneet vaalitaisteluun on jotain uutta.
Voitamme nämä vaalit koska haluamme tehdä yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa.
Helsingin päätös lähteä yhteistyöhön erilaisten kansalaisjärjestöjen aktivistien ja puolueeseen sitoutumattomien kanssa on rohkeaa ja niin tätä päivää ja niin tulevaisuutta!
Alan jo tunnistaa itseni puolueen koko ajan fokusoituvassa kuvassa.
Kysymys on siitä miten meidän kantti kestää. Mikä on puolueen poliittinen ominaislaatu? Kuuluuko meidän olemiseemme ja maailmankuvaan altistuminen erilaiseen ja toiseuteen? Miten me kohtaamme kritiikin ja kriittisyyden?
Miten henkilökohtaisesta tulee poliittista ja miten siitä voi syntyä laajempi yhteinen rintama, taistelu, joukkoliike?
Keskuskomiteassa on vielä paljon hiljaisuutta ja pelkään, että se liittyy meidän vanhaan toimintakulttuuriin josta minä en tiedä mitään.
Muistan joskus 80-luvulla kantaneeni SETAN rintanappia jossa oli homoille tuttu vaaleanpunainen kolmio ja tekisi Silence is Death – hiljaisuus on kuolemaa.
Nyt haluaisin kiinnittää rintaani punaisen napin ja olla edelleen sitä mieltä että hiljaisuus on kuolemaa.
Keskuskomitean pitää tuoda jokaisen sen jäsenen edustama maailma se jokaisen kotikatu keskelle keskuskomitean kabinettia - keskelle puolueen puolueohjelmaa, puheenvuoroiksi kokoukseen, sanoiksi puolueohjelmaan, politiikan asialistalle yhteiseksi taisteluksi.(15.3. Vähäjärvi, Juha-Pekka Väisänen)
alla suorat yhteydet suoraan toimintaan
Helsinki-listat
Euroopan vasemmisto / Seksuaalivähemmistöjen toimintaryhmä -
SKP- Suomen Kommunistinen puolue
|